Viime viikon loppupuoli täytti elämämme odottamattomilla uutisilla. Maailmassa kuohui ja myllersi; maanjäristys ja sitä seurannut hyökyaalto ravisuttivat kaukaista Japanin saarta. Vielä tuntematon määrä ihmisiä menetti henkensä. Lukemattomien japanilaisten kodit pyyhkiytyivät hetkessä olemattomiin, ja kaikenkestävinä pidetyt ydinvoimalat alkoivat murtua. Maa alkoi hetkessä muistuttaa sotatannerta, jossa ei ole jätetty kiveä kiven päälle.
Huoli ja murhe on suuri, kun läheisiin ei saada yhteyttä. On vain tietämättömyyttä ja epävarmuutta, joita ruokkivat alati muuttuvat uutiset. Japani on meistä maantieteellisesti kaukana, mutta kuvat ovat tehneet meille tuhon ja inhimillisen hädän todelliseksi. Jaamme kirkoissamme – ja olohuoneissamme – surun. Kärsivät ihmiset ovat lähellä meitä, vaikka ovatkin meistä kaukana.
Uutiset näyttävät meille loppumattona virtana epätodellisia kuvia ajelehtivista kodeista ja tsunami-aallon raunioittamista kaupungeista. Omissa ajatuksissa kulkevat käsittämättömän nopealla tavalla Estonian uppoaminen, Haitin maanjäristys ja Thaimaan tapahtumat. Kaikkien näiden tapahtumien avulla yritän – ja arvattavasti moni meistä – muodostaa kokonaiskuvaa ja koota ajatuksiani siitä mitä on tapahtunut. Vielä emme tiedä kuinka monta ainutkertaista elämää sai äkillisen lopun, vielä emme tiedä onko uhrien joukossa suomalaisia. Monen elämän on tällä hetkellä lamaantunut.
Elämän tuntuu täyttävän tumma tietoisuus ihmisen pienuudesta ja elämän epävarmuudesta. Ymmärrämme sen että, mikä on kaukana elävän lähimmäisen osana nyt, voi olla meistä jollekin todellisuutta hetken päästä. Kaukainen asia voi yhtäkkiä muuttua piinaavan läheiseksi.
Hädän hetkellä emme saisi nähdä eroa ihmisten ja kansojen välillä. Jokaisen ihmisen elämä on ainutkertainen ja sellaisena kaiken varjelemisen ja vaalimisen arvoinen. Meidän maailmamme on niin ikään yksi ja yhteinen. Tällaiset tapahtumat eivät ole vain kaukana jossakin, vaan niiden vaikutukset tuntuvat ja ravisuttavat lähellä, juuri tässä.
Toivon, että pysähdymme elämän ihmeen ja sen ainutkertaisuuden edessä. Voimme vaikka sytyttää kynttilän, olla hetken hiljaa, Sanatokin rukous on rukous, jonka Jumala kuulee. Epäselvinkin kysyvä syytös: ”miksi” huomataan. Oma taito ja ymmärrys riittävät lahjoittamaan, mutta ei menemään paikalle auttamaan, sen tiedän. Sanattoman rukouksen myötä kädet saavat mennä ristiin; pyytää apua ja viisautta avustustyöntekijöille, pelastajille ja avustusjärjestöille, sekä erityisesti lohdusta niille ihmisille, joiden elämän onnettomuus on murskannut.
Juhani Korte ja Selja Väistö
