Puheenvuoro: Lapsen muistoja talvisodan ajalta Karkkilasta

11.03.2010 11:55

Reino Pajuoja

Hiljattain minulta kysyttiin, muistanko mitään talvisodasta. Kun talvisodan päättymisen muistopäivä on ovella, ajattelin kirjoittaa asiasta. Kun luin Karkkilalaisesta tällä palstalla Kalevi Mäensyrjän ja vähän myöhemmin Reino Luodon kirjoituksen tammikuulta 1940, tuli ilman muuta mieleeni pelottavin muisto noilta päiviltä. Olin vajaan neljän vuoden ikäinen, kun venäläinen pommikone putosi Toivikkeelle ja kaksi venäläistä leijaili laskuvarjoilla kotimme ylitse.

Olen yksi niistä Mäensyrjän mainitsemasta muutamasta ihmisestä, joiden tiedossa on sen venäläisen lentokoneen putoamispaikka Toivikein (Toivike) suon koilliskulmassa, nykyisen hiihtomajan pohjoispuolella. Paikalle on kotipihaltani ”linnuntietä” matkaa vajaat puolitoista kilometriä. Laskuvarjolla pudonneiden venäläislentäjien laskeutumispaikoille on suunnilleen saman verran matkaa, tosin n. 90 astetta toiseen suuntaan. Kävin tietenkin koneen putoamiskuopalla myöhemmin useammankin kerran.

Seurasin usein kauhulla talvisodan Karkkilan tapahtumia vaille nelivuotiaan silmin ja varsinkin korvin (hälytykset, lentokoneet, radion uutiset jne.). Osa muistoista tulee mieleen omien aivojen tallentamina havaintoina, osa tietenkin kerrotuista asioista. Yritän tässä ”kelata koneeltani” joitakin lapsen mieleen jääneitä muistoja Mäensyrjän ja Luodon ansiokkaiden kirjoitusten jatkoksi.

Koska päällimmäisin ja karmein muisto on se ilmataistelu ja venäläisen lentokoneen putoaminen kotimme lähistölle tammikuun pakkasten keskellä 1940, kuvailen muistojani siitä ensin. Sota-aikana oli joka päivää toistuvat tehtaan ”pillin” puhaltamat ilmahälytykset. Kotimökkimme kaikki neljä ikkunaa oli ohjeiden mukaan peitetty, meillä niillä ”filteillä”, joita tavallisesti käytimme peittoina sängyssä. Peitot olivat siksi, ettei tuvan valot näkyisi pimeään aikaan vihollisen lentäjille. Hälytyksen tullessa päivällä, kuten yleensä, ryntäsimme valkoisia lakanoita päällämme pitäen suojaan navettaan! En ymmärrä, miksi juostiin samoin seinärakentein sementtitiileistä tehtyyn navettaan kuin mökkimme oli tehty. Ehkä maan pinnalla ajateltiin vihollisen yrittävän osua asuinrakennuksiin? Venäläisen koneen putoaminen 13.1. (Mäensyrjän tieto) ja laskuvarjoilla ihan ylitsemme leijailleiden venäläisten seuraaminen pysyvät ikuisesti mielessä. Oli kirkas, kaunis ja kylmä talvipäivä, ehkä se päivä vähän leudompi. Näillä seuduin oli sen päivän kahta puolta 40-43 astetta pakkasta (HS 20.1.10). Päivän kirkkauden vuoksi tapahtuma näkyi hyvin.

Reino Luodon arveluihin venäläisiltä puuttuneisiin jalkineisiin toi valaistusta serkkuni Eila Sjöholm (silloin 6v), joka seurasi yhtä kauhulla lentäjien leijailua meiltä runsaan kilometrin päässä olevan Koivulan ikkunasta. Eila kertoi, kuinka selvästi näkyi ”tallukkaiden” tippuminen laskeutumisen aikana. Parin sadan metrin päässä Eilan kodista isoäitini Maria Niemisen luona asunut toinen serkkuni Markus Saari (8v) kertoi kokeneensa ilmataistelun tulitukset, mutta ”mamma” komensi tupaan, joten savuavan koneen putoamisen tulituksen rätinässä hän näki Mäntyniemen kamarin ikkunasta. Me eteläisen Siikalan paikalla olleet asukkaat näimme venäläiset laskuvarjomiehet melkein ”silmästä silmään”. Esim. meidän kotimme yläpuolella laskuvarjomiehet olivat jo varsin matalalla menossa putoamispaikalleen nykyisen Shell-huoltamon tietämiin, ennen Sudetin peltoja. Reino Luoto on kertonut lentäjien kohtalon.

Ei siitä silloisella lapsella voi olla mitään muisti- tai muutakaan kuvaa. Venäläiskoneesta repesi sen pudotessa kappaleita ympäriinsä, kuten Mäensyrjäkin toteaa. Koneesta irronnut suorakulmaisen kolmion muotoinen siiven tai rungon kappale (hypotenuusa eli pitkä sivu n. 60 cm), alumiininen ”kenno”, oli lapsuuteni hiekkalaatikon leikkikalu; auto, juna, talo tai mitä kulloinkin leikissä tarvittiin. Harmittaa, että toinen koneesta (suunnistajalentäjältä?) pudonnut alumiininen, neliosainen karttalaukku on tullut hukattua johonkin jätteeseen. Siihen sopi neljä vajaan A4-kokoista karttaa; kääntönivel oli alumiinilankaa. Se oli ensimmäinen karttalaukkuni! Jatkuvaa pelkoa ylläpiti silloin varsinkin pimeällä Helsingin suunnan taivaalle heijastunut ilmataisteluiden ja ilmatorjuntavalojen loimotus.

Ensimmäisiä hämäriä muistoja talvisodasta on se, kun hevosemme Vappu vietiin myös sotaan. Ehkä muistikuva on hämärä siksikin, että Vappu oli vaikeasti lapsen lähestyttävä hevonen kiukkuisuutensa vuoksi. Vappu palasi talvisodasta ”ohiammuttuna”, ehkä kuitenkin vielä entistä hermostuneempana.

Seuraava muisto lienee marras-joulukuulta 1939, kun äiti joskus illalla pimennettyjen ikkunoiden makuukamarissamme sänkyni päässä luki ääneen isältä rintamalta tullutta kirjettä nukkumaan mennessämme. Meitä oli kolme. Alle puolivuotias siskoni Marjatta ei vielä surrut asioita, mutta minulle on jäänyt mieleen se, että äiti lukiessaan itki. En juuri muista muuta kertaa äidin itkeneen. Ensimmäisen kerran kuulin sanan ”etulinja”, johon isä kirjeessään kertoi joutuneensa. Sana jäi silloin lapsen mieleen, vaikka en tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Isäni taisteli talvisodassa pioneeripataljoonassa Kainuussa Raatteen, Hulkonniemen, Suomussalmen ja Kuhmon kovissa torjuntataisteluissa, mitä vasta isän sotilaspassista olen lukenut. Näinä päivinä on juuri kulunut 70 vuotta kovista Kuhmon torjuntataisteluista. Talvisodan Pikkujättiläisen mukaan Kuhmon taistelut päättyivät ratkaisemattomaan (s.558), mutta kuitenkin urhoollisesti torjuttiin Suomen katkaisuyritys. Isä ei koskaan muuta kertonut kuin alueen kirkonkylien kauneudesta. Se oli ymmärtävän isän selkeä ratkaisu. Lomalla isääni en muista kuin vasta jatkosodassa.

Mieleni syövereihin on lähtemättömästi painautunut merkillinen asia. Aina, kun kotipihaltani lähden lenkille Toivikein suunnalle, alitajunnassa jossakin sanotaan, että lähden Neuvostoliittoon. Sen on pakko olla lapsen kokeman, sanoinkuvaamattoman pelon vaikutusta.

Kun talvisodan päättymisen muistopäivä on ensi lauantaina, voi sen merkeissä nyt vain toivoa, ettei sotaa ja siitä johtuvia, edellä kuvattuja kokemuksia enää tarvitsisi kansamme kokea.

Keskustelua aiheesta

Keskustelupalstalle ei voi toistaiseksi jättää uusia viestejä klo 16:n ja klo 9:n välisenä aikana.